Eilen avasin sähköpostini ja löysin sieltä viestin Chilestä universidad Mayorista. Eli nyt sitten totuus iski päin naamaa n. 2kk päästä olen jo toisella puolella maapalloa täysin vieraassa maassa yksin, vailla kieltä jolla kommunikoida paikallisten kanssa. Onneksi ensimmäinen kuukausi olisi tarkoitus viettää paikallisessa perheessä, jotta kielen oppiminen ja sopeutuminen uuteen maahan olisi hieman helpompaa. Myöskin ajattelin, että asunnon löytäminen olisi huomattavasti helpompaa, kun on edes joku keltä pyytää apua.
Tällä hetkellä on vielä tuhat ja yksi asiaa, jotka pitää hoitaa ennen lähtöä, aina muutosta lentolippuihin ja viisumiin. Eikä sitä asiaa vielä oikein edes tajua. Tällä kertaa olen lähdössä reissuun yksin, siis ihan yksin. Viime reissulla lähtö ei ollut kovin pelottava, koska oli monta tuttua matkassa, nyt kaikki asiat pitää hoitaa itse. Myöskin pelkään kielitaitoni puolesta, mutta eiköhän se ala pikavauhtia paranemaan, kun tajuaa, että ei pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa.
En tiedää mikä kumma tarve minulla on aina tehdä tälläisiä shokki päätöksiä, mutta toisaalta parempi kokeilla ja katua kun olla kokeilematta ja katua kokeilemattomuuttaan. Välillä mietin, että eikö se sittenkin olisi ollut fiksumpaa lähteä vain Madridiin. Se olisi kuitenkin suhteellisen lähellä ja sieltä olisi huomattavasti helpompi tulla käymään kotona, jos ikävä yllättää. Niin kun äiti sano, että Essi eikö ois löytyny, jotain vähän lähempää. Oisi kyllä, mutta heti kun luin Chilestä tiesin, että tonne on pakko päästä ja lähteä. Sen jälkeen Espanja tuntui niin kovin tylsältä ja helpolta vaihtoehdolta.
No ei kai tässä auta itku markkinoilla, eiköhän siitä ihan hieno vuosi tule, toivottavasti.Nyt vaan pitäs alkaa seuraava paperisota ja hoitamaan viisumi, rokotus ja asuntoasioita kuntoon. Huuh, jänskää! Eihän tätä oikeen vielä tajua, mutta ehkä se tässä kohta kolahtaa ja tajuaa mitä sitä on taas menny tekemään.
