Back home!

Eli kotiin paluu on suorittettu ja mahtavaakin, mahtavampi ja huikeaakin, huikeampi reissu on nyt takanapäin. Täytyy myöntää, että osittain olotila on kovin haikea ja pientä motivaatio pulaa on hieman havaittavissa koulun suhteen. Tosin kuka se koskaan ois kesäloman jälkeen kovin innoissaan kouluun palaamassa, saati sitten siinä vaiheessa, kun on viimeiset 3kk päässyt näkemään mitä upeimpia maisemia, kokemaan uutta ja ihmeellistä ja tapaamaan uusia ihmisiä ympäri maailman mitä erikoisemmissa tilanteissa. Välistä tuntuu siltä että ei oikeen itsekkään usko, että on nähnyt sen kaiken oikeasti mistä vielä viime talvena epäuskoisena salaa haaveili kotisohvalla viltin alla maatessa, kun lueskelin Chilessä vaihdossa olleiden blogeja kateellisena. Mutta onneksi orientaatiopäivät ja tämän päiväinen koulu visiitti sai mut jälleen heräämään, että kyllä sitä kaikkea mukavaa on vielä tiedossa ihan niin kuin viime lukukaudella ja muutama reissu tässä on jo vähän suunnittelun päällä. Oli ihana nähdä uudet vaihtarit ja sen kuinka intoo piukkanan ne oli suunnittelemassa kaikkia reissuja ja sillä sai kyllä sitä omaa pientä matkan loppumis masennusta häviämään. Pitää nyt yrittää ottaa kaikki ilo irti näistä viimeisistä 15 viikosta(?Whhaat?) Tuntuu, että tuohan on ihan naurettavan lyhyt aika ja tiedän, että se on ohitte aivan liian pian.

Pojat intoutui niin kovasti orientaatio päivässä tanssimaan, että paidatkin lähti

Palasin Santiagoon viime keskiviikkona ja sen jälkeen elämä onkin ollut aika hektistä, mutta en laita ollenkaan pahakseni. Täytyy myöntää, että Bolivian jälkeen paluu Santiagoon tuntui siltä, kuin olisi kotiin palannut (tai tavallaanhan tää on mun koti, mutta virallisesti kodiksi hyväksyn ainoastaan koti kodin, eikä mun omat asunnotkaan oo vielä saavuttaneet tätä nimitystä). Täällä kun kaikki toimii suhteellisen hyvin ja moni asia on jo niin tuttua ja turvallista (kummasti on unohtanut ne asiat mitkä ennen ärsytti ja kun muka mikään ei toiminu.. nyt näkee asiat vähän uudessa valossa..). En tiedä mikä ihme suomi vimma muhun on iskenyt (ehkä se kun oikeesti tajuaa, että siihen kotiin paluuseen ei oo enää niin kauaa), koska mun mielestä mulla ei oo juurikaan koti-ikävä (tai siis se tietty koti-ikävähän nyt on pysyvä käsite aina kun on ulkomailla), mutta mua on nyt himottanut kaikki suomalainen ja juuri nytkin mulla tuolla hellalla porisee jätti kattila riisipuuroa ja kaapissa odottaa valmiina kamppeet karjalanpiirakoihin, koska se on Suomalaisista asioista se mitä eniten ikävöin. Tosin mun Suomi ruoka vimmaa vähän helpotti, kun yksi suomalainen täällä järjesti meille laskiaiskemut, jossa leivottiin laskiaispullia ja syötiin salmiakkia ja tietty kuunneltiin suomi musiikkia. Ei ois osuvampaan saumaan voinut tulla!

Suomi herkkuja

Torstaina ja perjantaina meillä oli siis koululla orientaatiopäivät, jossa käytiin siis kaikki ne samat inffot, kuin viime vuonnakin, joten välistä meinas vähän nukkumatti vierailla, kun katteltiin kaiken maailman videoita pimeessä auditoriossa. Halusin osallistua sinne kuitenkin, koska se on ainoa paikka, jossa mulla on mahdollisuus tutustua uusiin vaihtareihin. Hyvältä siis näytti ja mukavia ihmisiä löytyi vaikka kuinka ja 7 uutta suomalaistakin saatiin! Perjantaina käytiin porukalla syöpöttelemässä ja lauantaina tietysti piti lähteä vähän humppaamaan kaupungille, koska viime kerrasta onkin sitten kotvanen kulunut. Lähdin kotiin vähän ennemmin kuin suurin osa porukasta ja seuraavana päivänä kuulin,että siellä oli ammuskeltu ja myöhemmin 1 ihminen oli kuollut ja 4 loukkaantunut. Huih! 

Tänään sitten poikkesin koululle tekemään lukkaria (minä laiskimus en ollut uhrannut ajatustakaan kurssivalinnoille etukäteen ja hyvä niin koska nettisivujen kurssit oli ihan erit, kuin ne oikeat tarjottavat kurssit). Jälleen sain asteltua tuntini niin, että koulua on vaan 2 päivää viikossa, eli tiistai ja torstai ja aamutkin alkaa vasta 9.45 eli ei tarvi enää aamusin olla sillon 5:30 pystyssä, en valita! Tosin nyt sitten illat venyy aina sinne seitsemään asti, eli kotona oon vasta aika myöhään. Kursseja valkkasin nyt muutaman ylimääräsen, jotta se 60 opintopistettä tulee varmasti täyteen vaikka sieltä yksi hylsy tuisikin ja yhden kurssin voin jättää vielä poiskin, jos siltä tuntuu ja tai jos opettajan pärstä ei miellytä (viime lukukaudella oisin tästä mahdollisuudesta ollut kovin onnellinen). Jälleen kerran kaikea jänskää tulossa! Kursseina siis uinti 2, Yleisurheilu 1, lentopallo, virkistys ja vapaa-aika (pitää sisällään siis erilaisia leikkejä ja pelejä lapsille), aerobic ja kansan tanssit. Haha, meikältä kun onnistuu tuo tanssiminen yhtä hyvin kun kalalta lentäminen niin saa nähdä mitä tästä tulee :'D Onneks ei itse tartte nähdä omaa tanssiaan. Eli kesällä multa pitäs sitten luonnistua tuo cueca ja sen nenäliinan huiskuttelu, kun vettä vaan! Ei vaan ihan kiva opetellakkin se, kun täällä kerran ollaan. Torstaina pitäisi alkaa siis tosi toimiin, mutta ei sitä kauan kestä, kun heti maaliskuun lopussa eka viikon loma, voi harmi!

Palataanpa vielä hetkeksi reissun päälle eli viimeksi kirjoittelin vielä Perun puolelta. Seuraavana aamuna lakko oli ohi ja päästiin jatkmaan matkaa Copacabanalle. Tosin mun Isla de solin keikka jäi sitten tekemättä ton lakon takia! Päivä pörräiltiin Copacabanalla ja illalla hypättiin jälleen bussiin ja siirryttiin La Paziin. Täytyy myöntää, että Bolivia oli kyllä ihan eri maata, kuin muiden Etelä-Amerikan maiden suuret kaupungit. Köyhyys näkyy siellä ihan eri tavalla! Jotain ehkä kertoo se, että yksi niistä Saksalaisista tytöistä nyrjäytti nilkkansa ja sen oli pakko mennä sairaalaan tarkastamaan, että mikään ei murtunut ja ne oli joutunut käymään 5 eri sairaalassa ennen kuin löyty  röntgen laitteet tai ne oli toimivat. Tosin tykkäsin kyllä La Pazista, koska siellä turismi ei oo vielä niin näkyvää ja se oli kaupunkina jotenkin persoonallinen. Siellä suurin osa naisista kulki vielä niiden kansallispuvuissa sellaset liian pienet knallihatut päässä keikkuen. Tosin kuvia La Pazista on tosi vähän, koska siellä oikeasti oli sellanen olo monesti, että jos nyt kaivan kameran esiin tulen takuulla ryöstetyksi. Meidän hostellilla ne sanokin, että mielummin vaan rahat taskuun ilman mitään kasseja tai reppuja, jos menee kaupungille. Hostelli oli ihan kauhea ja niin oli se niiden saksalaisten tyttöjenkin hostelli. Turistit tulee sinne siis juhlimaan ja käyttämään huumeita ja sen kyllä huomasi! Välilllä tuntu, että siellä dormissakin vähän pelottaa, kun ihmiset oli niin sekasin. Suurin osa ihmisistä oli vielä illalla nukkumassa, kun palas hostellille ja sieltä ne kömpi sitte joskus myöhään uudelleen ulos. Ei kiva. 

La Paz Bussi ikkunasta napsastuna

Yhtenä päivänä kävin myös ajamassa pyörällä niin sanotun Death Roadin, jota kutsutaan maailman vaarallisismmaksi tieksi. Ennen tuo tie oli siis aktiivisessa käytössä, mutta nykyisin sinne on rakennettu uusi hivenen turvallisempi tie, jota pääasiassa käytetään. Kuitenkin sieltä muutamia autoja vastaan tuli. Pyöräilyä kertyi yhteensä n. 56km, tosin oikeastaan pelkkää alamkeä. Maisemat oli ihan mielettömät! Omaa kameraa ei valitettavasti mulla pyöräillessä ollut, kun ne painotti sitä, että ne ottaa kuvia, ettei meidän tarvitse huolehtia niistä ja että on vaarallista pysähdellä sinne ottamaan kuvia. Tosin noi kuvat nyt oli vähän mitä on, mutta eiköhän niistä vähän nää kuinka hienot maisemat oli! Meikkää kyllä sen verran hirvitti välistä, että muiden tyttöjen kanssa tultiin alas melkoset rauhallista tahtia. Pojat sitävastoin paino kauheaa vauhtia alas ja välillä itteekin hirvitti,kun näki niiden hurjapää touhut! Niin ja tosiaan se tie on edelleen vaarallinen ja siellä kuolee silti melki yhtä paljon porukkaa, kuin sillonkin kun se oli aktiivisessa käytössä, koska ihmiset on tyhmiä ja ajaa liian lujaa ja liian reunassa, sekä räpsii valokuvia ajaessaan. Viimeinen kuoleman tapaus oli kuulemma 8kk sitten, kun erään pariskunnan mies osapuoli oli mennyt edelle ja jäi ottaan tyttöystävästään kuvaa ja se tyttö heilutti kameralle, menetti pyörän hallinnan ja tippui 300m alaspäin. Tie siis kapeimmilta kohdilta oli just sen yhden auton levyinen ja vieressä oli suora pudotus alas. Hurjaa mutta kaunista! Itse selvisin siis turvallisesti alas, tosin persus oli seuraavan viikon hellänä ja molemmista kämmenistä löytyi jätti rakot, koska pyörä tärryytti hiekalla niin kovaa! Mutta siis maisemat on ihan mielettömiä ja suosittelen joka ikistä meneen pyöräilemään tuon, jos vain sinne suunnalle sattuu vaikka nää kuvat ei sille paikalle oikein oikeutta annakkaan.

Valmiina tositoimiin

Moro!

Tietysti sisäkurvia

Kaikki hengissä alhaalla!

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä kohteena mulla oli Salar de Uyuni eli suola-aavikko lähellä Chilen rajaa. Sinne siis otin 3 päivän ja 2 yön jeeppi retken, josta siirryin rajan yli San Pedro de Atacamaan ja sieltä suoraan bussilla Santiagoon. Bussi matka La Pazista Uyuniin oli ehkä mielenkiintoisin koskaan. Suurin osa matkasta vedetään siis päällystämätöntä hiekka tietä, jossa on kaks kauheeta uraa, jota se bussi painaa menemään keskellä ei yhtään mitään :D Ei ihan kauheesti tullu nukuttua! Aloitus päivänä oltiin itse suola-aavikolla ja muut päivät sitten ajeltiin aavikkoa pitkin ja pysähdeltiin katselemaan aavikkoa, laguuneja, flamingoja ja kuumialähteitä. Suola-aavikko oli mun ehdoton suosikki, koska se on vaan jotenkin niin outo fiilis, kun hurrutellaan menemään jeepillä pitkin suolaa koko päivä ja joka paikassa 360 astetta on vaan suolaa ja lisää suolaa ja alaspäinkin sitä oli vielä reippaat 150m! Meidän jeeppi koostui oppaasta, Uusi-Seelantilaisista kaksosista (joista toinen ois voinu ilman mitään maskeerausta esiintyä Jeesuksena), Etelä-Korealaisesta , Itävaltalaisesta ja Brassista. Ihan mukavaa sakkia oli koko joukko! Osalla porukasta meinas olla pieniä vaikeuksia, kun parhaimmillaan oltiin 5km korkeudessa, mutta onneksi niistä selvittiin Coca-teen ja buranan avulla. Tosta reissusta en osaa oikeen sanoa mitään muuta, kun mieletön! Kuvat puhukoon puolestaan. Niin ja muuten eaka yö nukuttiin suola hotellissa, joka oli tehty suolasta aina sänkyjä, tuoleja ja pöytiä myöten!

Junien hautausmaa

Alussa oli vielä märkää

Yksinäinen mäkikotka-loput mäkikotkat olisin kaivannut teitä!

Toi muta kiehui

Kyllä kelpas näissä maisemissa polskia heti aamutuimaan!

Reissusta ei voi sanoa muuta, kuin että se oli paljon parempi, kuin koskaan osasin odottaa. Etelä-Ameikka on kyllä vieny palasen mun sydämmestä. Toivottavasti vielä monta hienoa reissua on edessäpäin. En oikeen osaa sanoa mikä on ollut parasta tai mikä maa olisi ollut hienoin, koska joka maassa oli jotakin. Ruoka oli hyvää, joka paikassa. Minä entinen kala nirsoilia (siis kyllähän mä sitä syönyt oon, mutta aika rajoitettuja laatuja) on kääntänyt täysin kelkkansa ja yllättänyt jopa itsensä kävelemällä pihalle ravintolasta, koska niillä ei ollut kalaa! Ja santiagoon päästyä en voinut vastustaa kiusausta mennä heti syömään sushia! Se on täällä vaan niin hyvää ja oon addiktoitunut! (ennen aattelin et se on vaan sellasta trendi hömpötystä, mutta kuinkas sitten kävikään...) Yksin matkustamisesta sen verran, että alku kankeuden jälkeen se oli itseasiassa jopa yllättävän mukavaa (paitsi äitistä). Enkä yhtään pidä pois suljettuna, että seuraavia reissuja suunnittelisin itsekseen, jos vapaaehtoisia mukaan lähtiöitä ei löydy. Yksin ollessa tutustuu niin paljon helpommin uusiin ihmisiin.

Ja koska tässä kuvia lataillessa ja kirjotellessa vierähti sen verran aikaan niin mikäs muukaan siellä mua odotti, kuin valmis puuro! Essi <3 Riisipuuro. Oon joskus päättänyt, että riisipuuroa syödään vaan jouluna (koska muuten en muuta söiskään, ehkä joskus jumalten ruokaa), mutta koska tänä jouluna se jäi väliin niin tämä mulle sallittakoon.

m m mmm...

Ps.Nyt kun oon päässyt kotiin niin yritä tän viikon aikana saada ladattua kuvat noihin aiempiin postauksiin. Nyt vaan ei enää millään kyennyt tekeen kaikkea kerralla, sen verran hidasta tää täälläkin on.