Asiakaspalvelun helmiä

Taasen on pari viikkoa vierähtänyt. Syksy on oikeasti saapunut ja vaikka päivisin välillä vielä pärjääkin t-paidalla niin yöt on jo tosi tosi kylmiä. Tee muki on kädessä 24/7 ja yöt sitten saakin juosta vessassa (ainoo hyvä asia minkä tästä teen litkimisestä keksin on se että nykyään se solahtaa kurkusta alas ongelmitta ilman sokeria!), myös leginssit on löytänyt tiensä collareiden alle ja villapaidat ja fleecet on jo kovassa käytössä. Onneksi vielä kuitenkin makuupussi on saanut pysyä edeleen kaapin nurkassa. Täytyy myöntää, että oon aika onnellinen, että kun tuun suomeen siellä on kesä! Ainoa hyvä puoli tässä talven tulossa on se, että kohta pääsee taas laskettelemaan! :)

Viime viikko oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä, kun mun Puconissa tapaama hollantilainen kaveri oli täällä meillä käymässä. Tiistaina sain maistaa Hollantilaisia pannukakkuja, jotka osottautuikin sitten kohtuullisen erikoisiksi. Lätty oli perus kamaa jonne laitettiin juustoa sekaan, lätty täytettiin paistetulla pekoonilla ja päälle ripsoteltiin tummaa sokeria (kuulemma perinteisempää ois laitaa siirappia, mutta sitähän täältä ei löydy) ja ei kun rullalle ja ääntä kohden. Alkuun olin vähän epäileväinen tästä maku kombosta, mutta kyllä se sitten ihan hyvälle maistu. Tosin keveytensä takia ei viitti ihan päivittäiseen ruokavalioon kuitenkaan ottaa :D Keskiviikkona lähettiin käymään sushilla ja joku paikallinen miekkonen päätti sitten yllättää meidät tilaamalla meille drinksut. Sitten kun oltiin saatu tuhottua sushit ja ne drinksut niin pöytään saapu uudet driksut. Oltiin vähän ihmeissään, mutta nautiskeltiin ne kuitenkin. Sitten kun oltiin lähdössä ja mentiin maksamaan niin tarjoilia ilmotti, että meidän lasku on hoidettu. Ei me sitten kauheesti viittitty vastaankaan väittää!

Keskiviikko ei sitten illasta sujunutkaan enää ihan niin mallikkaasti, koska joku varasti mun puhelimen. Ärsyttää aivan hulluna, koska sinne meni sitten kaikki numerotkin ja täältä uuden puhelimen ostaminen on paljon kalliimpaa kun suomessa. Mutta ei auta itku markkinoilla, koska en mää oikeen ilman puhelintakaan pärjää. Keskiviikkona kävin poliisilaitoksella tekeen rikosilmotusta ja se ei ollukkaan ihan niin yksinkertanen homma, kun kuvittein... Ensikskin siellä sai jonottaa sen 1,5 tuntia, jonka jälkeen ne ilmotti, että niiden järjestelmä on kaatunut (kuulostaa turvalliselta). No sain kuitenkin tehtyä sen ilmotuksen ja aattelin et jes se siittä, mutta ei. Ne kerto,että mun pitää tulla tälle samaiselle asemalle uudestaan, jonka jälkeen mun pitää mennä paikkaan x ihan toiselle puolelle kaupunkia, että saan kopion niistä papereista. Perjantaina aattelin hoitaa homman kuntoon ja painelin kirjan ja musiikkien kanssa laitokselle oottamaan. Tunnin odottamisen jälkeen pääsin poliisin puheille, joka kirjotti mulle paperille 3 numeroa, joiden kaa sitten suuntasin sinne toiseen toimistoon. No sehän oli  sitten tietysti jo kiinni koska ne sulkee jo puol yksi. No ei tullut hommat sitten edelleenkään valmiiksi, ehkä sitten maanantaina.

Ton uuden puhelimenkin osto oli melkoisesti hermoja koetteleva kokemus. Tuli jälleen myös todettua, että tää Chile ei oo kyllä mikä asiakaspalvelun kulta maa. Sen verran hermon päälle kävi tuo ostosreissu, että välistä piti tulla vähän vetään happee kotiin ja raivoon äitille skypeen. Ensinnäkin täällä on tosi vähän puhelimia, jotka ei ois sim-lukittuja ja toiseks ne on aina vaan uusimpia malleja eli järkyn hintasia. Kierteli vertailemassa hintoja ja katselemassa puhelimia ja ensin jo jumbosta sain ihan sairaan tympeetä palvelua, mutta Paris veti kyllä pohjat! Olin jo siis ekasta Parisista yrittäny ostaa puhelimen (jossa sain hyvää palvelua), mutta niiltä oli toi valkonen loppu, joten menin sitten hakemaan sitä toisesta. Ensimmäisen 20 min odottamisen jälkeen kävelin kassoille ja ajattelin kysyä, että kukas auttas mua. No ne kaikki vaan naputtaa puhelimiaan ja ketään ei ois voinu vähempää kiinnsostaa että seisoin siellä odottamassa. Siinä kohtaa kun olin 5minuuttia oottanu niin aloin huuteleen niille, että kukas vois tulla auttamaan. Ne sitten vaan ilmotti, että sori ei me voida auttaa eikä tiedetä edes kuka mua voisi auttaa. Seuraavaksi ryykäsin sitten sinne telkku osastolle ja vedin yhtä myyjää hihasta ja sanoin että haluaisin ostaa puhelimen, että voisko joku auttaa. Tääkin mies ilmotti, että sori en voi auttaa, mutta että käy ettiin sitä työntekijää jonka sielä pitäs olla töissä. Tähän odotteluun menikin sitten 10min. ja kun se tuli takas niin se vain ilmotti, että sori en tiä missä se on, että nyt vaan oottelet tässä sitä. Tähän mennessä oli siis ollu sielä kaupassa jo sen reilut 45 minuuttia ja mun hermo ei enää kestäny ja muutaman kirosanan saattelemana lähdin kotiin ilman sitä puhelinta. Tässä kohtaa kävin kotona pientä keskustelua äidin kanssa skypen välityksellä (äiti oli hiljaa ja mää raivosin). Eikä se sitten auttanut, kun nöyränä palata takas ja  ostaa se puhelin. Onneksi tällä kertaa palvelu oli nopeaa ja hyvää, eli nyt mulla on sitten uusi luuri.

Meillä on nyt koulussa yleisurheilussa aitajuoksu jakso ja se ei jälleen kerran oo ihan mun vahvimpia osa-alueita :D (en oo siis ikinä hypänny sellasen oikeen aidan ylitte. Aina ollaan harjoteltu koulussa vaan niillä lasten mini muoviputki aidoilla) Ja siis muutenkin yleisurheilu on kuulantyöntöö lukuunottamatta ollu mun inhokki aina koulussa. Ekoilla kahdella tunnilla en hypänny aitojen yli, koska en tajua mikä ihme lukko mun päässä oli ja joka kerta, kun juoksin sitä aitaa kohti niin just kun ois pitäny hypätä vedin liinat kiinni tai juoksin sen aidan ohi. Aloin jo vaipuun melkoseen epätoivoon, että kurssi jää kesken koska en vaan yksinkertasesti uskalla hypätä. Viime tunnilla meni sitten hermo omaan nööseilyyn ja päätin että nyt mennään ja heti kerralla vetäsinkin kolme aitaa. Oli hyvä fiilis! pitkästä aikaa tuli sellanen olo, että jotain on oikeesti tullu ihan konkreettisesti opittua. Nyt voin siis huokasta helpotuksesta, että vaikka tekniikka ei niin kovin mahtis olekkaan niin enköhän mää sen kokeen läpäse.

Torstaina oli myös Aerobicin ryhmäkoe, jossa meidän piti 5 hengen ryhmässä suunnitella ja esitää aerobic koreografia. Eikä ollut tälläkään kertaa helompaa tää Chileläisten kanssa tekeminen, koska tää koko homma jätettiin samalle päivälle, kun millon koe oli. Olin koko viikon kyselly, että koska tehdään se ja sain aina vastaukseksi, että me ilmotetaan sitten ja keskiviikkona illalla sain sitten viestin, että tehdään se seuraavana päivänä lounastauolla. Siinä sitten tunnin lounastauolla keksittiin koreokrafiat ja yritettiin niitä vähän harjotella. Mulla meinas vähän hermo mennä, koska mulle on jotenkin ihan kauheen vaikee opetella askelia ja mun pitää jauhaa niitä tuhat kertaa ennen, kun opin ne. Mehän ei sitä sitten ihan valmiiksi tunnissa saatu, joten muut keillä ei ollut tuntia jäi suunnitteleen sen loppuun ja vikat koreografiat mulle näytettiiin siis tunnin alussa! Siinä kohtaa, kun se piti opettajalle esittää niin olin varma, että mää en muista mitään ja olin aivan hullun hermostunu siittä, mutta onneksi mää en mokaillut ja saattiin siittä numeroksikin 6,4 eli ihan mallikas suoritus sitten lopulta.

Perjantaina aattelin lähtee pitkästä aikaa shoppaileen, koska mun 3 farkuista kahdet on hajonnu ja uusille ois kipeästi tarvetta. Costanerassa pyörin varmaan 5 tuntia ja käteen jäi yks urheilu paita. Täällä toi shoppaileminen on jotenkin ihan ylivoimasen vaikeeta mulle. Ainoo mitä osaan ostaa on urheiluvaatteet. Toisalta jälleen kerran tajuaa sen kuinka paljon turhaa kamaa sitä ihmisellä on. Tänne tullessa mulla oli rinkka ja matkalaukku mukana ja ihan muutamaa uutta vaatekapaletta lukuunottamatta oon käyttänyt koko vuoden niitä vaatteita, enkä oikeestaan oo edes juuri kaivannu enempää! Myöskään ei tarvi potee mitään suomen vaate kriisejä ulos lähtiessä, kun sulla on tasan muutama paita josta voi valita eli yleensä laittaa sen mitä viime kerralla ei ollu :D Pitäs ehkä suomessakin vähän alkaa miettimään, että onko ne kaikki vaatteet aina ihan tarpeellisia.

Tulipas tästä nyt vähän sekava ja tuntuu, että taas puolet jäi ja kuviakaan ei oo. Nyt yritän kyllä vähän alkaa tsemppaamaan tän blogin kanssa. Niin ja tänään on 13 päivä eli tasan 2kk enää jäljellä! ÄÄÄÄÄK!

Vesileikkejä ja tulivuori

Täällä sitä ollaan taas takaisin Santiagossa. Olin ihan järkyttynyt, kun sunnuntaina palasin Santiagoon, koska täällä oli tullut syksy! Päivälämpötilat on laskenu varmaan viidellä asteella (nyt se 25 tuntuu oikeesti siiltä, että saa vetää takkia niskaan) ja meidän kadullakin oli maa ihan täynnä tippuneita lehtiä! snif! ei talvi älä tule vielä! Onneks kuitenkin, kun tuun suomeen niin on taas täys kesä päällä, tosin en sitten tiiä millanen se tulee oleen, koska talvi on ollu niin lauha! Myöskin yksi mua aikalailla stressanut juttu (tää sama stressi on joka ikinen vuos, huoh!) on saatu selvitettyä eli kesätyöt! Mulla on nyt siis töitä heti, kun pääsen takas Suomeen ja kaiken lisäksi juuri niitä töitä joihin halusinkin. Eli viinatouhuja!

Viime sunnuntaina hyppäsin siis yöbussiin ja hurautin Puconiin (n. 9h ajomatkan päässä Santiagosta etelään). Tarkoituksenani oli kierrellä vielä viimeiset Chilen "pakko nähdä" paikat. Puconissa vietin 3 yötä ja kolme ihan huikeaa päivää. Ne olikin sitten melkoisen täynnä ohjelmaa. Maanantaina aloitin heti hydrospeedillä, joka oli ihan huippu hauskaa! Eli koskenlaskua, mutta siinä "kulkupelinä" onkin vain sellainen ylävartalon peittävä lauta. Eli jaloissa räpylät, päässä kypärä ja ylävartalon ja mahan alla lauta, jonka avulla sitten lasketaan koskea alas. Se oli kyllä huikeeta, kun välistä ei ollu enää yhtään kartalla mistä tuli ja mihin oli menossa, kun se koski oli pyörittänyt sua siellä ympäri. Seuraavana päivänä oli ohjelmassa Canyoning eli siinä kuljetaan koskea/kanjonia pitkin kypärät ja märkäpuvut päällä ja lasketaan pyöristyneitä kiviä pitkin, hypitään kallioilta alas (korkein hyppy oli reilu 6m), uidaan koskessa ja välistä vielä laskettiin köydelläkin. Se oli myös aivan huippu mukavaa.

Pucon

Taustalla Villarrica-tulivuori

Ensimmäinen liukumäki

Saatiin ohjeet kuinka hypätään

Ja ei kun menoksi

Köysilaskua

Keskiviikkona olikin sitten tiedossa rankin osuus eli kiipeäminen Villarrica tulivuorelle, joka on siis edelleen aktiivinen tulivuori ja tais olla purkautunu viimeksi joskus 70-luvulla. Alkuun meidän piti ottaa hissi ekalle etapille, mutta sen ollessa tuulen takia suljettuna saatiinkin tarpoa se itse ylös. Jäätikölle päästyä iskettiin kenkiin piikit ja otettiin jäähakut esiin (jos se on oikeen nimi en tiiä?) Ja lähdettiin tarpomaan jäätikköä ylös. Meille ei ois voinut parempaa päivää sattua, koska aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja tuulikin oli aika olematonta. Meillä oli myös tuuri mukana, koska 3 edellisen päivän ryhmät oli joutunut kääntyyn kesken takas, koska ylös meneminen ei olisi ollut turvallista. Mutta me päästiin ylös vaikka se kipuaminen aika raskasta välillä olikin. Ylhäällä meitä odottikin ihan huikeat maisemat! Ja ajatus siittä, että tulivuori on oikeasti toimiva ja sieltä se päästeli sauhuja koko ajan! Kiipeeminen ylös oli aika rankaa, koska varsinkin loppu pätkä jäätiköllä oli todella jyrkkää, mutta ylöspääsy ja näköalat palkitsi vaivan. Laskeutuminen olikin sitten se paras osuus! Koska lähdettiin tuleen viimisenä ryhmänä alas ja muut oli silottanut väylät niin, että päästiin laskeen liukureilla (ja jyrkimmissä osissa laskettiin pelkällä pyllyllä koska muuten ois mennyt liian lujaa!) valmiita baanoja pitkin alas. En oo oikeesti ikinä laskenu liukurilla niin lujaa, että jopa vähän pelotti ja sillä hakulla piti painaa jarrua! Mutta se oli kyllä hauska kun öbauttiarallaa 10 yli 25 vuotiasta laskee liukureilla mäkee hirveen hihittelyn saattamana.

Itse enkeli

Hahah! Reikä pyllyssä-joku vissiin aiemminkin laskenu!

Valmiina laskuun!

Puconista matka jatkui Puerto Varakseen, jossa se sää olikin sitten sateinen ja kylmä. Tuli uhkaavasti mieleen suomen syksy... (voin kertoo että ei oo kauheen ikävä. Ei ees muistanu kuinka hirvee sellanen keli on, kun viimeks täällä santiagossa on tainnu sataa joskus syyskuussa) Onneksi illaksi selkes sen verran, että pääsin ottamaan muutaman foton Puerto Varaksen "tunusmerkistä" eli tulivuoresta. Kävin myös vierailulla maailman ihanimassa kahvila/konditoria/ruokapaikassa ja rupesin miettiin et pitäsköhän sitä heittää opiskelut sikseen ja perustaa oma kahvila :D Seuraavana aamuna otin taas bussin alle ja hurautin Ciloelle. Chiloe oli kyllä ehkä suoraan sanottuna hienoinen pettymys. Olihan siellä ihan kaunista juu ja ehkä ois tarvittu jotain vaellusta tai muuta, että ois tajunnut sen hienouden, mutta täytyy myöntää, että ei se ehkä kuitenkaan mun mielestä ollut ihan sen kaiken hehkutuksen arvoinen. Ensimmäinen päivä vierähti siis Castrossa ja seuraavaksi päiväksi siirryin Ancuniin, joka lauantaista johtuen oli melkoinen aavekaupunki. Yritin etsiä avoinna ollutta toimistoa, joka ois tehnyt reissuja katsomaan pinguja ja valaita, mutta se oli aika työn ja tuskan takana. Sitten kun yhden löysin niin tää nainen vaan aika epämiellyttävään sävyyn totes, että ei tälle päivälle oo mitää retkiä ja pinguja ja valaita ei enää oo. Hmmm.. mä en oikeen varmistunut tästä, että onko näin oikeesti, mutta koska kyseinen toimisto oli ainoo minkä kaikkien kyselyjen perusteella löysin niin ei se auttanut kuin uskoa. Päädyin sitten ottamaan heti ekan bussin Puerto Varakseen (siellä oli siis kaikki kiinni! kaupat, kahvilat, ravintolat ihan kaikki!) ja sieltä sitten yö bussin takaisin Santiagoon. 

Puerto Varas

Castro,Chiloe

Ilosimman näkönen kirkko mitä oon koskaan nähny

Kaiken kaikkiaan ihan mukava reissu tosin vähän jäi harmittaan tuo Chiloe, kun en siellä sitten loppuviimein pässyt kauheasti näkemään mitään. Mutta Pucon oli kyllä oikein positiivinen yllätys. Mitä nyt ekana yönä meidän teltassa (nukuin siis hostellissa "teltassa" eli sellasessa jättimäisessä kupla teltassa, jonne mahtu 3 kerrossänkyä) oli käynyt varkaat sillä aikaa, kun meitä siellä 3 ihmistä nukkui onnellisesti! Varkaat oli kiivenny eka sinne hostellin pihaan, jota ympäröi yli 2metrin aidat jonka jälkeen ne oli leikannut nippusiteet poikki, jotka piti teltan kiinni siinä lattiassa ja hiipparoinut sisälle ja vienyt 2 isoa rinkkaa ja yhden pienen laukun. Mää sitten heräsin puol viiden aikaan siihen kun meidä teltassa oli väkee kun pipoo. Irkku tytöt oli tullut baarista takas ja tajunnut, että niiden rinkat on kadonnu. Onni onnettomuudessa ne rinkat löyty seuraavana päivänä sieltä aitojen toiselta puolelta ja ne sai melkein kaiken takasin lukuunottamatta soitinta, koruja ja joitain kalliimpia ulkovaatteita. Sen pikkulaukun omistaja, joka oli onnellisesti nukkunut varkaiden käydessä teltassa menetti kameran ja vähän rahaa. Nyt siis taas meikän unenlahjat on todistettu erinomaisiksi eli welcome vaan mun kämppään varkaat en herää kuitenkaan(ei sillä, että juurikaan mitään varastamisen arvista omistaisinkaan)! Omat kamat oli onneksi toisella puolella telttaa ja mun alasängyssä olleella pojalla oli ollut järkkäri ihan siinä sängyllä näkyvillä, eli melkonen tuuri että ne oli sattunut tuleen sieltä toiselta puolelta eikä ollu huomannu sitä. 

Matkan aikana tuli taas sen verran kulutettua persusta, että luulis ens talven Rovis-Tampere välin olevan piece of Cake! Tosin se, että täällä mua oikeesti kiinnostaa istua siellä bussissa ja omasta vapaasta tahdostani teen sen. Mutta varsinkin toi Tre-Roi väli on kyllä melkosta myrkkyä. Toivottavasti ei tarvis sitä väliä enää kovin montaa vuotta reissata. Tosin sitten, kun siihen matkustamiseen liittyy muutakin, kuin vain sana koulu niin en laita pahitteeksi. Myöskin täällä oon havainnut, että noi lentosukat on oikeesti aika loistava keksintö! ennen oon pitäny niitä vähän höpö höpö juttuna, mutta muutaman bussimatkan jälkeen, kun määrän päässä ei enää kengät menny jalkaan, niin päätin tarttua härkää sarvista ja kokeilla oisko niistä mihinkää muuhun, kun lentokoneeseen ja kappas! Ne kengät sujahtaa yön bussissa istumisen jälkeen oikein vikkelästi jalkaan! Eli kaikki, jos teillä turpoo jalat matkustaessa niin hommatkaahan noi tukisukat, TOIMII! Myöskin tulevaisuudessa nuo sukkaset saa matkustaa mun kanssa myöskin tampereen ja rovaniemen väliä. Nyt vaan ärsyttää, että miks en oo aiemmin tajunnut kokeilla.

Viikko sitten perjantaina kävin myös ekaa kertaa täällä musikaalissa. Esityksenä oli siis Cats ja ihan huikeat 2,5 tuntia! Ei tarvinnut kyllä koko aikana vilasta kelloon! Nyt on kyllä myönnettävä, että välillä oli tosi vaikeaa saada selvää sanoista, kun ne lauletaan, eli osittain kyllä ymmärrys siittä mitä siellä sanottiin oli vähän heikkoa, mutta se ei kyllä haitannut ollenkaan! Sen verran vauhdikas ja mukaansa tempaava se oli. Hinta oli ehkä himppasen verran tyyris (chilen hintoihin nähden 40€), mutta suomen hintoihin kun vertaa niin ei paha ollenkaan ja oli se kyllä joka sentin arvoinen! Nyt pitää kyllä ottaa asiakseen käydä vielä ainaskin teatterissa ja jos vaan löytyy niin baletti ois aika kova sana. Perjantaina myös suoriuduin kampaajalla käynnistä ilman, että olisin poistunut hiuskatastrofin saattelemana, joka oli kyllä hyvin odotettava tilanne, koska parturissa kukaan ei puhunut englantia, eli oli siis suoriuduttava epsaniaksi. Tosin välttyäkseni katastrofeilta päädyin tulokseen, että ei tehdä mitään muuta, kun vaan pätkästään huonot pois. Nyt on siis taas sellanen tukka päässä, että siitä saa jopa harjan lävitte!

Yks asia täällä alkaa nyt jo oikeasti ärsyttämään todella paljon ja mun on nyt siittä pakko hieman avautua, kun en oo sitä vielä (kai) aikasemmin tehnyt. Eli täällä kun ihminen sanoo permiso (=anteeksi)  niin musta tuntuu, että sen maagisen sanan lausuminen antaa oikeuden tehdä mitä vaan. Sen turvin voi etuilla jonossa, hakata laukulla metrossa, kiilata kärryillä marketissa jne. ihan mitä vaan! Tai sitten oon vaan tottunut liian hyvälle suomessa, jossa suunnilleen kaikki ihmiset jaksaa odottaa vuoroaan ja käyttäytyä kohtuullisesti. No mut vaikka taas vähän valitan niin täällä on oikeesti kivaa, enkä halua vielä kotiin. Joskus vaan pitää saada vähän valitta, kun ärsyttää!

Ens viikolla mua odottaa koulussa aerobicin koreografiatesti  ja vähän jännityksellä odotan, koska en enää muista niitä askeleita! Muutenkin ei oo ihan mun juttu töi yksin aerobicaaminen... No ehkä siitä selvitään. Viime torstaina selvisin pikajuoksun tekniikkakokeestakin niin eiköhän tääkin mee - toivottavasti!

3 kuukauden paniikki

Ja taas mä jaksan jauhaa tästä, mutta eilen tajusin, että mulla on oikeasti enään 3kuukautta aikaa täällä. Millä mää kerkiän vielä tekemään kaiken sen mitä oon halunnut (siis suurimman osanhan oon jo tehnyt mutta koko ajan niitä tulee keksittyä lisää..)ennen kotiin lähtöä. Justhan mää vasta tulin tänne ja ajattelin, että mullahan on ikuisuus aikaa, nyt jäljellä on 13 viikkoa ja nopeesti laskettuna 23 koulupäivää. Se on naurettavan vähän. Alussa ajatteli, että apua miten saan koko vuoden kulumaan, puolessa välissä mietti, että mullahan on vielä puolet jäljellä ja nyt taas on jo paniikki, että kohtahan sitä joutuu lähteen kotiin. Mä en tahdo vielä! Ei sillä, että onhan se kiva nähdä kaikki, mutta silti jo nyt vähän haikea fiilis. Tosin onhan mulla vielä kokonainen lukukausi jäljellä, tosin se täällä Chilessä on valitettavasti naurettavan lyhyt!

Ensimmäinnen kouluviikko on nyt siis paketissa ja jotenkin oli hauska huomata, että Chileläiset on ottanu nyt paljon enemmän kontaktia ja ihmiset tullu jutteleen paljon enemmän, kun viime lukukaudella! En sitten tiiä mistä johuu, kai ne on jotenkin tottunut muhun, eikä enää ajattele että mää oon joku ihme kummajainen, joka on tullu pyöriin hetkeks niiden joukkoon. Mutta siis erittäin positiivista! Kropasta myöskin huomaa, että viimeiset 3 kuukautta on tullut vietettyä enemmän ja vähemmän lomaillen, sillä tällä hetkelä mun kropasta ei taida löytyä yhtään lihasta jonka liikuttaminen ei tuottaisi huuto efektiä. Jopa mun jalkapohjan lihakset on kipeet, en sitten tiiä mistä syystä. Tainnut mennä meidän yleisurheilutunnin juksu harjotukset lihaksiin. Mutta ihan mukava päästä taas liikkumaan ja vähän jo ahdistaa se, että suomeen paluun jälkeen ne erilaiset liikuntamahdollisuudet on aika rajottuneet, ellei halua maksaa itseensä kipeäksi kaikista uusista kokeilusta. Oon aatellutkin tän koulun käynnin tämmösenä uusien lajien testaus mahdollisuutena. Mikäs sen kivempaa kun päästä testaan kaikkee mihin muuten ei koskaan ryhtyis. 

Musta tuntuu, että tällä lukukaudella on tiedossa paljon enemmän kouluhommia. Tai en mä tiiä voi olla, että vaan stressaan etukäteen niin kun viimeksikin ja oikeesti en joutunut montaa päivää viettämään nenä kiinni kirjassa. Mutta saas nädä. Kaikki opet tähän mennessä on vaikuttanut tosi mukavilta ja tietty uima-altaaseen palaaminen maistui oikein hyvälle. Se on jotenkin koulussa semmonen ainoo hengähdyshetki jollon ei tarvi koko ajan pinnistellä ja ponnistella. Siellä kun suunnilleen sanasto on jo tuttua ja osa harjotteistakin. Yks Chileläinen sano mulle, että tää on niin väärin kun sun ei tarvi käydä koulua, kun 2 kertaa viikossa. Mutta ihan oikeesti noi kakskin päivää saa melko väsähtäneeks. Illalla kun raahaudun kotiin niin ei sitä paljon muuta jaksa, kun syödä masun täyeen ja painua unten maille. Sitä ei oikeesti usko kuinka paljon enemmän energiaa se vie, kun opetus ei oo omalla kielellä ja tuntuu, että ihan joka hetki pitää olla tarkkana, ellei halua hetken päästä olla ihan pihalla siitä mitä seuraavaksi pitäs tehdä. Samoin kaikkien tehtävien tekemiseen ja asioista selvää ottamiseen menee paljon paljon enemmän aikaa. Suomessa kun riittää se, että raahautuu aamulla luennolle ja silmät kiinni vähän yrittää kuunnella mistä siellä puhutaan.

Tää lukukausi on kyllä melkoista omalta mukavuusalueelta pois hyppäämistä. Eilisellä aerobic tunnilla sarjaa vetäessä rupesin miettimään, että mitähän h*******ä mää täällä teen (anteeksi ruma sana, mutta tuo on ainoa sana joka kuvaa mun fiilistä siinä kohtaa, kun vetää jotain vääriä askeleita ihan väärään suuntaan ja rytmistäkin tuli pudottua jo aikaa sitten). Mulle on taidettu siinä geenejä jaettaessa lahjoittaa vahingossa kaks vasenta jalkaa, eikä siinä rytmikorvassakaan kovin kehumista oo. Samoin noi lanteen keikutukset ei lähe ihan samalla rentoudella, kun Chileläisillä. Mutta ainaskin taas tuli todettua, että kun näistä selviän niin ei pitäs olla enään niin vaikeeta lähtee pitään omille oppilaille tanssia. Ja siis meidän folklore kurssihan on vielä tähän mennessä ollu teoriaa ja ens viikolla pitäs päästä tositoimiin tutustumalla Pääsiäissaarten tansseihin. Siinä sitten punnitaan onko mulla pokkaa jatkaa sitä kurssia vai onko heitettävä hanskat tiskiin :D Mutta eipä siinä itsehän oon kurssini valinnut. Muista kursseista kuvittelisin selviäväni kohtuudella vaikka toi pikajuoksu nyt ei ihan mun vahvuuksiini lukeudukkaan.

Viime kirjoittelun jälkeen onkin ehtinyt sattumaan kaikenlaista. Viime torstaina piti stten ottaa mulle ihan suorastaan jo melkein perinteeksi muodotunut keikka ensiapuun. Onneksi kuitenkaan mistään kovin vakavasta ei ollut kyse ja pienellä nesteytyksellä, antbiooteilla ja muutaman päivän levolla ollaan taas menossa mukana. Tytyy kyllä sanoa, että ihan oikeesti miten näillä paikallisilla on varaa käydä lääkärissä?! oli meinaan sen verran tyyristä touhua! Onneksi kuitenkin on matkavakuutus. Sununtaina olikin sitten pakko päästä rannalle vaikka vielä kunto ei ollutkaan ihan normaali, koska näitä rantakelejä tuskin jatkuu enää kovin kauaa, snif. Onneksi kelit kuitenkin päivisin huitelee edelleen siellä 30 paikkeilla vaikka yöt alkaakin olemaan jo aikas viileitä.

Tällä viikolla onkin sitten huideltu niin elokuvissa katsomassa Blue Jasmin ja 12  years a slave, joka oli muuten tosi hyvä leffa. Aika ahistava ja kauhee, mutta mun mielestä ainakin tosi hyvä. Perjantaina vierailtiin aquitanian viinitilalla ja kyllähän ne viinit maistu aika hyvälle. Täytyy hävetäkseni myöntää, että on tullut nautiskeltua viiniä ihan häpeällisen vähän, kun kuitenkin ollaan Chilessä mistä tulee hirvee määrä hyviä viinejä :/ Mun pitää varmaan kunnostautua loppuajasta tän suhteen... Illalla mentiinkin sitte Calle 13 keikalle, joka itseasiassa oli mulle melkoin extempore juttu, mutta se kyllä kannatti! Se oli paljon parempi, kuin mitä etukäteen olin odottanut! Tällä kertaa myös meno oli hieman rauhallisempaa, kuin offspringin keikalla :D Mutta hauskaa oli!

 

Eilen sitten tein suuria löytöjä Jumbossa! Leivinpaperi luki yhden pakein kyljessä ihan selkeällä suomen kielellä. Olin kuullut huhuja, että sitä vois sieltä löytyä vaikka tähän mennessä olin vaan joka paikasta löytänyt voipaperia ja sehän ei oikeen tossa leivonnassa toimi. Kävin jo muutaman kerran sitä etsimässä tuloksetta, mutta nyt tärppäsi. Siitä sitten intoutuneena päätin leikkiä leipuri hiivaa ja tuloksena oli karjalanpiirakat. Voin kertoa, että suurena karjis fanina olin taivaassa vaikka itse sanonkin! Eihän ne kovin kauniita ollut, mutta makuhan se on tärkein. Täältähän ei siis ruisjauhoja saa eli mun piti itse sitten jauhaa tehosekottimella ruishiutaleista ensin "ruisjauhot" (no eihän niistä mitään jauhoja tullut vaan pieniä ruis hiutaleita) ja sit taikinaa vaivatessa meinas iskee epätoivo, kun se oli vaan yks mureneva seos.  Mutta koska olin jo omissa unelmissani haukannut lämmintä karjalanpiirakkaa, niin ei auttanut antaa periksi ja päättäväisenä totesin, että sitten syödään vaikka riisipuuro-ruispohja piirakkaa jos se takina ei karjalanpiirakaksi taivu. Mutta omaksi yllätykseksi se pysyikin jotenkuten kasassa ja sain niistä muotoiltua suunnilleen oikean näköisiä. Joten illan vietinkin sitten idiootti hymy naamalla ja masu täynnä. Oodi karjalanpiirakoille!

Tänään ollaankin sitten oltu koulun järkkäämällä kaupunki kierroksella, koska viime vuonna sen missasin. Tosin ei siellä nyt mitään kovin uutta tullut, mutta mikäs siinä köpsötellessä ympäri kaupunkia mukavassa porukassa nautiskellen kauniista kelistä. Tänään vielä pitäs kai tarttua koulutehtäviin ja askarrella itsestään kuva tanssimassa tanhua :D että sellasia koulutehtäviä meillä... Tänään ois myös yhdistetty Paloman läksiäis ja Camillan tervetuliais illallinen. Meille on siis tullut tänne uus asukas. Ihan mukavaa että saatiin tänne nyt joku uusi, kun Palomakin lähtee huiteleen Kanadaan :(

Niin ja nyt muuten oon vihdosta viimein saanut ladattua kuvat tuonne aikaisempiin postauksiin ja ne löytyy täältä Brasilia ja Ecuador ja Peru :)

Back home!

Eli kotiin paluu on suorittettu ja mahtavaakin, mahtavampi ja huikeaakin, huikeampi reissu on nyt takanapäin. Täytyy myöntää, että osittain olotila on kovin haikea ja pientä motivaatio pulaa on hieman havaittavissa koulun suhteen. Tosin kuka se koskaan ois kesäloman jälkeen kovin innoissaan kouluun palaamassa, saati sitten siinä vaiheessa, kun on viimeiset 3kk päässyt näkemään mitä upeimpia maisemia, kokemaan uutta ja ihmeellistä ja tapaamaan uusia ihmisiä ympäri maailman mitä erikoisemmissa tilanteissa. Välistä tuntuu siltä että ei oikeen itsekkään usko, että on nähnyt sen kaiken oikeasti mistä vielä viime talvena epäuskoisena salaa haaveili kotisohvalla viltin alla maatessa, kun lueskelin Chilessä vaihdossa olleiden blogeja kateellisena. Mutta onneksi orientaatiopäivät ja tämän päiväinen koulu visiitti sai mut jälleen heräämään, että kyllä sitä kaikkea mukavaa on vielä tiedossa ihan niin kuin viime lukukaudella ja muutama reissu tässä on jo vähän suunnittelun päällä. Oli ihana nähdä uudet vaihtarit ja sen kuinka intoo piukkanan ne oli suunnittelemassa kaikkia reissuja ja sillä sai kyllä sitä omaa pientä matkan loppumis masennusta häviämään. Pitää nyt yrittää ottaa kaikki ilo irti näistä viimeisistä 15 viikosta(?Whhaat?) Tuntuu, että tuohan on ihan naurettavan lyhyt aika ja tiedän, että se on ohitte aivan liian pian.

Pojat intoutui niin kovasti orientaatio päivässä tanssimaan, että paidatkin lähti

Palasin Santiagoon viime keskiviikkona ja sen jälkeen elämä onkin ollut aika hektistä, mutta en laita ollenkaan pahakseni. Täytyy myöntää, että Bolivian jälkeen paluu Santiagoon tuntui siltä, kuin olisi kotiin palannut (tai tavallaanhan tää on mun koti, mutta virallisesti kodiksi hyväksyn ainoastaan koti kodin, eikä mun omat asunnotkaan oo vielä saavuttaneet tätä nimitystä). Täällä kun kaikki toimii suhteellisen hyvin ja moni asia on jo niin tuttua ja turvallista (kummasti on unohtanut ne asiat mitkä ennen ärsytti ja kun muka mikään ei toiminu.. nyt näkee asiat vähän uudessa valossa..). En tiedä mikä ihme suomi vimma muhun on iskenyt (ehkä se kun oikeesti tajuaa, että siihen kotiin paluuseen ei oo enää niin kauaa), koska mun mielestä mulla ei oo juurikaan koti-ikävä (tai siis se tietty koti-ikävähän nyt on pysyvä käsite aina kun on ulkomailla), mutta mua on nyt himottanut kaikki suomalainen ja juuri nytkin mulla tuolla hellalla porisee jätti kattila riisipuuroa ja kaapissa odottaa valmiina kamppeet karjalanpiirakoihin, koska se on Suomalaisista asioista se mitä eniten ikävöin. Tosin mun Suomi ruoka vimmaa vähän helpotti, kun yksi suomalainen täällä järjesti meille laskiaiskemut, jossa leivottiin laskiaispullia ja syötiin salmiakkia ja tietty kuunneltiin suomi musiikkia. Ei ois osuvampaan saumaan voinut tulla!

Suomi herkkuja

Torstaina ja perjantaina meillä oli siis koululla orientaatiopäivät, jossa käytiin siis kaikki ne samat inffot, kuin viime vuonnakin, joten välistä meinas vähän nukkumatti vierailla, kun katteltiin kaiken maailman videoita pimeessä auditoriossa. Halusin osallistua sinne kuitenkin, koska se on ainoa paikka, jossa mulla on mahdollisuus tutustua uusiin vaihtareihin. Hyvältä siis näytti ja mukavia ihmisiä löytyi vaikka kuinka ja 7 uutta suomalaistakin saatiin! Perjantaina käytiin porukalla syöpöttelemässä ja lauantaina tietysti piti lähteä vähän humppaamaan kaupungille, koska viime kerrasta onkin sitten kotvanen kulunut. Lähdin kotiin vähän ennemmin kuin suurin osa porukasta ja seuraavana päivänä kuulin,että siellä oli ammuskeltu ja myöhemmin 1 ihminen oli kuollut ja 4 loukkaantunut. Huih! 

Tänään sitten poikkesin koululle tekemään lukkaria (minä laiskimus en ollut uhrannut ajatustakaan kurssivalinnoille etukäteen ja hyvä niin koska nettisivujen kurssit oli ihan erit, kuin ne oikeat tarjottavat kurssit). Jälleen sain asteltua tuntini niin, että koulua on vaan 2 päivää viikossa, eli tiistai ja torstai ja aamutkin alkaa vasta 9.45 eli ei tarvi enää aamusin olla sillon 5:30 pystyssä, en valita! Tosin nyt sitten illat venyy aina sinne seitsemään asti, eli kotona oon vasta aika myöhään. Kursseja valkkasin nyt muutaman ylimääräsen, jotta se 60 opintopistettä tulee varmasti täyteen vaikka sieltä yksi hylsy tuisikin ja yhden kurssin voin jättää vielä poiskin, jos siltä tuntuu ja tai jos opettajan pärstä ei miellytä (viime lukukaudella oisin tästä mahdollisuudesta ollut kovin onnellinen). Jälleen kerran kaikea jänskää tulossa! Kursseina siis uinti 2, Yleisurheilu 1, lentopallo, virkistys ja vapaa-aika (pitää sisällään siis erilaisia leikkejä ja pelejä lapsille), aerobic ja kansan tanssit. Haha, meikältä kun onnistuu tuo tanssiminen yhtä hyvin kun kalalta lentäminen niin saa nähdä mitä tästä tulee :'D Onneks ei itse tartte nähdä omaa tanssiaan. Eli kesällä multa pitäs sitten luonnistua tuo cueca ja sen nenäliinan huiskuttelu, kun vettä vaan! Ei vaan ihan kiva opetellakkin se, kun täällä kerran ollaan. Torstaina pitäisi alkaa siis tosi toimiin, mutta ei sitä kauan kestä, kun heti maaliskuun lopussa eka viikon loma, voi harmi!

Palataanpa vielä hetkeksi reissun päälle eli viimeksi kirjoittelin vielä Perun puolelta. Seuraavana aamuna lakko oli ohi ja päästiin jatkmaan matkaa Copacabanalle. Tosin mun Isla de solin keikka jäi sitten tekemättä ton lakon takia! Päivä pörräiltiin Copacabanalla ja illalla hypättiin jälleen bussiin ja siirryttiin La Paziin. Täytyy myöntää, että Bolivia oli kyllä ihan eri maata, kuin muiden Etelä-Amerikan maiden suuret kaupungit. Köyhyys näkyy siellä ihan eri tavalla! Jotain ehkä kertoo se, että yksi niistä Saksalaisista tytöistä nyrjäytti nilkkansa ja sen oli pakko mennä sairaalaan tarkastamaan, että mikään ei murtunut ja ne oli joutunut käymään 5 eri sairaalassa ennen kuin löyty  röntgen laitteet tai ne oli toimivat. Tosin tykkäsin kyllä La Pazista, koska siellä turismi ei oo vielä niin näkyvää ja se oli kaupunkina jotenkin persoonallinen. Siellä suurin osa naisista kulki vielä niiden kansallispuvuissa sellaset liian pienet knallihatut päässä keikkuen. Tosin kuvia La Pazista on tosi vähän, koska siellä oikeasti oli sellanen olo monesti, että jos nyt kaivan kameran esiin tulen takuulla ryöstetyksi. Meidän hostellilla ne sanokin, että mielummin vaan rahat taskuun ilman mitään kasseja tai reppuja, jos menee kaupungille. Hostelli oli ihan kauhea ja niin oli se niiden saksalaisten tyttöjenkin hostelli. Turistit tulee sinne siis juhlimaan ja käyttämään huumeita ja sen kyllä huomasi! Välilllä tuntu, että siellä dormissakin vähän pelottaa, kun ihmiset oli niin sekasin. Suurin osa ihmisistä oli vielä illalla nukkumassa, kun palas hostellille ja sieltä ne kömpi sitte joskus myöhään uudelleen ulos. Ei kiva. 

La Paz Bussi ikkunasta napsastuna

Yhtenä päivänä kävin myös ajamassa pyörällä niin sanotun Death Roadin, jota kutsutaan maailman vaarallisismmaksi tieksi. Ennen tuo tie oli siis aktiivisessa käytössä, mutta nykyisin sinne on rakennettu uusi hivenen turvallisempi tie, jota pääasiassa käytetään. Kuitenkin sieltä muutamia autoja vastaan tuli. Pyöräilyä kertyi yhteensä n. 56km, tosin oikeastaan pelkkää alamkeä. Maisemat oli ihan mielettömät! Omaa kameraa ei valitettavasti mulla pyöräillessä ollut, kun ne painotti sitä, että ne ottaa kuvia, ettei meidän tarvitse huolehtia niistä ja että on vaarallista pysähdellä sinne ottamaan kuvia. Tosin noi kuvat nyt oli vähän mitä on, mutta eiköhän niistä vähän nää kuinka hienot maisemat oli! Meikkää kyllä sen verran hirvitti välistä, että muiden tyttöjen kanssa tultiin alas melkoset rauhallista tahtia. Pojat sitävastoin paino kauheaa vauhtia alas ja välillä itteekin hirvitti,kun näki niiden hurjapää touhut! Niin ja tosiaan se tie on edelleen vaarallinen ja siellä kuolee silti melki yhtä paljon porukkaa, kuin sillonkin kun se oli aktiivisessa käytössä, koska ihmiset on tyhmiä ja ajaa liian lujaa ja liian reunassa, sekä räpsii valokuvia ajaessaan. Viimeinen kuoleman tapaus oli kuulemma 8kk sitten, kun erään pariskunnan mies osapuoli oli mennyt edelle ja jäi ottaan tyttöystävästään kuvaa ja se tyttö heilutti kameralle, menetti pyörän hallinnan ja tippui 300m alaspäin. Tie siis kapeimmilta kohdilta oli just sen yhden auton levyinen ja vieressä oli suora pudotus alas. Hurjaa mutta kaunista! Itse selvisin siis turvallisesti alas, tosin persus oli seuraavan viikon hellänä ja molemmista kämmenistä löytyi jätti rakot, koska pyörä tärryytti hiekalla niin kovaa! Mutta siis maisemat on ihan mielettömiä ja suosittelen joka ikistä meneen pyöräilemään tuon, jos vain sinne suunnalle sattuu vaikka nää kuvat ei sille paikalle oikein oikeutta annakkaan.

Valmiina tositoimiin

Moro!

Tietysti sisäkurvia

Kaikki hengissä alhaalla!

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä kohteena mulla oli Salar de Uyuni eli suola-aavikko lähellä Chilen rajaa. Sinne siis otin 3 päivän ja 2 yön jeeppi retken, josta siirryin rajan yli San Pedro de Atacamaan ja sieltä suoraan bussilla Santiagoon. Bussi matka La Pazista Uyuniin oli ehkä mielenkiintoisin koskaan. Suurin osa matkasta vedetään siis päällystämätöntä hiekka tietä, jossa on kaks kauheeta uraa, jota se bussi painaa menemään keskellä ei yhtään mitään :D Ei ihan kauheesti tullu nukuttua! Aloitus päivänä oltiin itse suola-aavikolla ja muut päivät sitten ajeltiin aavikkoa pitkin ja pysähdeltiin katselemaan aavikkoa, laguuneja, flamingoja ja kuumialähteitä. Suola-aavikko oli mun ehdoton suosikki, koska se on vaan jotenkin niin outo fiilis, kun hurrutellaan menemään jeepillä pitkin suolaa koko päivä ja joka paikassa 360 astetta on vaan suolaa ja lisää suolaa ja alaspäinkin sitä oli vielä reippaat 150m! Meidän jeeppi koostui oppaasta, Uusi-Seelantilaisista kaksosista (joista toinen ois voinu ilman mitään maskeerausta esiintyä Jeesuksena), Etelä-Korealaisesta , Itävaltalaisesta ja Brassista. Ihan mukavaa sakkia oli koko joukko! Osalla porukasta meinas olla pieniä vaikeuksia, kun parhaimmillaan oltiin 5km korkeudessa, mutta onneksi niistä selvittiin Coca-teen ja buranan avulla. Tosta reissusta en osaa oikeen sanoa mitään muuta, kun mieletön! Kuvat puhukoon puolestaan. Niin ja muuten eaka yö nukuttiin suola hotellissa, joka oli tehty suolasta aina sänkyjä, tuoleja ja pöytiä myöten!

Junien hautausmaa

Alussa oli vielä märkää

Yksinäinen mäkikotka-loput mäkikotkat olisin kaivannut teitä!

Toi muta kiehui

Kyllä kelpas näissä maisemissa polskia heti aamutuimaan!

Reissusta ei voi sanoa muuta, kuin että se oli paljon parempi, kuin koskaan osasin odottaa. Etelä-Ameikka on kyllä vieny palasen mun sydämmestä. Toivottavasti vielä monta hienoa reissua on edessäpäin. En oikeen osaa sanoa mikä on ollut parasta tai mikä maa olisi ollut hienoin, koska joka maassa oli jotakin. Ruoka oli hyvää, joka paikassa. Minä entinen kala nirsoilia (siis kyllähän mä sitä syönyt oon, mutta aika rajoitettuja laatuja) on kääntänyt täysin kelkkansa ja yllättänyt jopa itsensä kävelemällä pihalle ravintolasta, koska niillä ei ollut kalaa! Ja santiagoon päästyä en voinut vastustaa kiusausta mennä heti syömään sushia! Se on täällä vaan niin hyvää ja oon addiktoitunut! (ennen aattelin et se on vaan sellasta trendi hömpötystä, mutta kuinkas sitten kävikään...) Yksin matkustamisesta sen verran, että alku kankeuden jälkeen se oli itseasiassa jopa yllättävän mukavaa (paitsi äitistä). Enkä yhtään pidä pois suljettuna, että seuraavia reissuja suunnittelisin itsekseen, jos vapaaehtoisia mukaan lähtiöitä ei löydy. Yksin ollessa tutustuu niin paljon helpommin uusiin ihmisiin.

Ja koska tässä kuvia lataillessa ja kirjotellessa vierähti sen verran aikaan niin mikäs muukaan siellä mua odotti, kuin valmis puuro! Essi <3 Riisipuuro. Oon joskus päättänyt, että riisipuuroa syödään vaan jouluna (koska muuten en muuta söiskään, ehkä joskus jumalten ruokaa), mutta koska tänä jouluna se jäi väliin niin tämä mulle sallittakoon.

m m mmm...

Ps.Nyt kun oon päässyt kotiin niin yritä tän viikon aikana saada ladattua kuvat noihin aiempiin postauksiin. Nyt vaan ei enää millään kyennyt tekeen kaikkea kerralla, sen verran hidasta tää täälläkin on.